Valitettavasti viimeinen viikko kotona on jakaantunut aika tasaisesti sängyn ja vessan kesken. Ensin iski vatsatauti, jonka aikana muistin aloittaa malarianestolääkityksen. Se oli viimeinen niitti. Tavallisien vatsatautioireiden lisäksi, erittäin mieltä ylentäviä nekin, koin ahdistuneisuutta ja erinäisiä pelkotiloja muun muassa suhteessani vedenkeittimeeni. Lääkäri suositti kuitenkin Lariamin jatkamista, sillä se on halvin ja kuitenkin helpoin. Malarone on päivittäin otettava, sivuvaikutuksiltaan lievä mutta kallis- 12 päivää maksaa saman veraan kuin kaksi kuukautta Lariamia. Doksisykliini tai mikä hiivatti ikinä onkaan on kallis, mielenkiintoinen sivuvaikutuksiltaan (krooninen ripuli ja aurinkoherkkyys) ja päivittäin otettava. Kumpaakaan ei voi kuukautta pitempään napsia. Jäljelle jää vain once-a-week-Lariam, ja toivo vatsakivun ja psyykkisten oireiden heikkenemisestä kuurin jatkuessa.

Gambiassa työskennellessäni vedin jotain Lariamin amerikkailaista halpisvastinetta. En maksanut sitä siltikään itse, vaan sain sen jenkkiläiseltä hyväntekeväisyysjärjestöltä. Vaikken edes työskennellyt heillä, vaan matkamuistomyymälässä sisäänostajana ja ulosmyyjänä. Pahoittelen, ennen kuin Tansaniaan ehdin, tulee varmaan aika paljon muistelua Gambiasta. Alakuvassa rääkkään siellä miltei kolmimetristä krokoa...

Nyt kuitenkin helpottaa sillä saralla. Koko matkakuumeen tunneskaala on käyty lävitse, ja Luojan kiitos jäljellä on enää perhosia vatsassa. Tähän mennessä vaihto-opiskeluprosessi on ollut lähinnä hermoja koetteleva. Nyt olen sikäli hyvällä tuulella, etten jaksa valittaa siitä enempiä. Ja sikäli pahalla, etten ole syönyt mitään pitkään aikaan ja tärisen yhä alikuntoisuuttani. Ehkä siis urputankin. Valtava polte on kuitenkin poissa, ja nautin täysin siemauksin kivuttomasta arjestani ja uusista, positiivisista käänteistä matkan suhteen.

Hakuprosessin ensimmäiseen osaan (Suomen päässä) valmistauduin huolella. Mnein palauttamaan papereita paria päivää ennen määräaikaa- kuullakseni, että papereista puuttui noin puolet. Olin tulostanut ohjeet netistä, mutta paperi oli loppunut kesken tulostuksen, joten jäi pari aanelollista ohjeita saamatta. Arvatkaa tuliko kiire hankkia suosituksia, passikuvia ja virallisia suoritusotteita- kaikki oman työn ohessa ja virastojen ja vastuuhenkilöitten ah-niin-tiheitten vastaanottoaikojen puitteissa! 

Yllätyksekseni muutamia kuukausia myöhemmin havaitsin jonkun epämääräisen viestin sähköpostissani. Olin jo lakannut odottamasta myöntävää vastausta, koska se oli luvattu tammikuun alkuun viime vuonna ja aikaa oli jo kulunut. Tsekkasin mysteerisen viestin havaitakseni, että se oli viimeinen muistutus ottaa tarjottu vaihto-opiskelupaikka vastaan. Hyväksymisilmoitukseni oli tullut jo aikaa sitten, mutta koska se oli englanninkielinen ja peräisin minulle tuntemattomasta osoitteesta,. olin ilman muuta sen luokitellut roskapostiksi sitä edes avaamatta. Soitin vaihtokoordinaattorille, sain kuulla kaiken olevan totta ja minulla olevan enää 2 tuntia aikaa ottaa paikka vastaan, muuten se olisi mennyttä. Sattumalta olin avannut sähköpostini juuri yhdennellätoista hetkellä. 

Vaihtoonhakupaperipaketti osa 2 oli huomattavasti helpompi toteuttaa, mutta yhtä jouduin hakemaan Kangasalta asti. Löysin sen sieltä, kävin kirjastossa kopioimassa ja laitoin ykköspostimerkillä Helsinkiin. Tuntia ennen paketti kakkosen deadlinea sain viestin Helsingistä, että kirje on perillä ja paketti valmis ja hyväksytty. 

Maaliskuun jälkeen en voinut kuin odottaa. Huhti-, touko-, kesä-, heinä-, elokuu... Elokuussakaan Darista ei ollut kuulunut mitään. Joku sinne lähti kuitenkin  vaihtoon - ilman stipendiä tai varmuutta opiskelupaikasta. Me muut odotimme, minä ainakin epätoivoisena. Hankin toisen työn saadakseni rahaa. Tai kolmannen. Tämä johti siihen, että jouluun asti huhkin muutaman vapaapäivän voimin, tehden jopa 13-tuntisia työpäiviä. Saatoin olla kolmessakin työpaikassa päivän aikana ja silti yritin hoitaa opiskelujani, viimeisiä jäljellä olevia sosiaali- ja kulttuuriantropologian kursseja. Onnistuin jotenkin, mutta koko syksy oli työn määrän ja kasvavan epävarmuuden takia henkisesti erittäin rankkaa aikaa. Sairastelin jonkin verran ja olin hyvin uupunut. En päässyt mihinkään lähtöorientaatiotilaisuuteen töiden takia. Milloin en istunut tavaratalon kassalla, kuljin ympäri pääkaupunkiseutua tehden markkinatutkimusta ja julkisissa luin tentteihin. Kotona tein puhtaaksikirjoituksia ja kuvituksia. Yksi kirjakin kerkesi tulemaan painosta kaikesta huolimatta, ja markkinatutkimukset lopetin vuoden loppuun. Tavaratalon työpaikka odottaa minua palatessani Afrikasta. 

Vuoden loppupuolella tuli hyväksymiskirje Tansaniasta - tai joku yliopiston professoreista haki sen sieltä "ohikulkumatkalla". Ensin olin iloinen, sitten vihainen kaikista ilmaantuneista maksuista, sitten peloissani, jopa surullinen. Kaduin päätöstäni lähteä Afrikkaan. Pelkäsin koti-ikävää, rahojen loppumista, epäonnistumista esimerkiksi opintopisteiden tavoittamisessa ja vähäistä kielitaitoani. En ehtinyt swahilin kursseille, opiskelin sitä itsenäisesti kahvitauoilla vanhasat oppikirjasta. Enemmän huolettaa englantini, joka_ei _ole_edes_hyvää. Ihmiset luulevat minun vain vähättelev'n kielitaitoani, mutta se ei oikeasti ole hääppöinen. Olen matkustellut paljon yksin, mutta hyvin yksinkertaisella englannilla, muista kielistä apua hakien ja käsimerkein... Akateemisesta en mitenkään selviä... Mutta se ei ole tämän hetken ongelma.

Nyt, kun kaikki on kunnossa, rokotukset, lentoliput, kaikki ja minulla on jopa rahaa (!!!!!), olen iloisen jännittynyt. Kaikki pelot ovat ainakin hetkeksi väistyneet, ja odotan innolla lähtöä viiden päivän päästä. 

T. Livingstone