Viikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Olen jo melkein oppinut olemaan tekemättä mitään. Sain perjantaina käsiini Rosa Liksomin Hytti numero 6:n ja nautiskelen siitä lukemalla hitaasti ja ajatuksen kanssa. Ihanaa lukea pitkästä aikaa suomalaista kirjallisuutta! Likson on uskomaton kielen käyttäjä. ”Juna kolkutteli tasaista tahtia eteenpäin. Radan reunalla vinoon rysähtäneen talon katolla seisoi vanha mies ja loi lunta. Ruosteinen puro kiemurteli talon takaa läpi valkulumisen aavan ja hävisi herpaantuneen ikimetsän hämyyn. Pian jykevä metsä haukkasi sisäänsä kaiken muun. Joku repi raivoisasti harmonikkaa vaunun toisessa päässä. Junan kolke ja haitarin terävät viiltävät slaavilaiset soinnut vaivuttivat tytön vapauttavaan horrokseen. Hän kuvitteli talvisen maiseman kesäisenä, näki sitruunankeltaisen luonnonniityn, metsän kuuman, sinertävän ääriviivan, auringonlaskun punaamat koivikot, peltojen tummat, viileät varjot ja kiharaisen pienen pilven.” Sitä melkein itse tuntee olevansa mukana Siperian junassa. Hajut ja mautkin ovat niin eloisasti kuvaillut, että luulee itsekin ne kokeneensa. Ihanaa.

Launtaina olin niinkin ahkera, että kävin kaupassa ja lounaalla intialaisessa. Launtai-illalla alkoi tulla hanoista vettä, kyllä nyt on elämä helppoa. Sunnuntaina kävimme Tansanian kansallismuseossa. Siellä oli muutamia noitatohtorien tarvekaluja ja paljon, paljon, Tansanian ensimmöisestä presidentistä Julius Nyererestä. Hänen koko nimensä titteleineen vie kolme, neljä riviä kuvateksteistä. Niihin oli vain sattunut pieni kirjoitusvirhe: ”..., the first president of Tanzania and the Farther of the Nation,...” siis kansakunnan Piereskelijä. Lounaan söin libanonilaisessa, jos Dar es Salaamissa haluaa hyvää ruokaa on AlBasha Postassa täydellinen vaihtoehto. Tilasimme taas maidottoman annoksen ja mitä saimme – juustotikkuja. ”Hei, tarjoilija, onks näis juustoo?” ”On!”, sanoi hän iloisesti. Hän hämmentyi kuullessaan, että juusto on maitotuote. Tosin ikävä kyllä Tansaniassa juustot muistuttavat enemmän pyyhekumia, joten ehkei se tullut hänelle mieleen. Muuten lounas oli aivan täydellinen. Sieltä vyöryimme pedikyyriin. Sekä pedikyristi että tarjoilija muistivat viime kerrasta, joten sain taas nauttia elämäni parasta palvelua. Minut hemmotellaan täällä pilalle.

Yritän lukea kokeisiin. Huomenna on sosiologian koe rasismista ja pari esitelmää ja esseetäkin pitäisi pikku hiljaa valmiiksi saada. On kiva, että on työtä ja arkirutiineja. Vedenkanto on ihan hyvää hyötyliikuntaa, mutta viime viikolla se oli kauhein asia elämässä, koska tankeilla oli toistasataa ihmistä jonossa. Ämpärien värikäs sateenkaarijono jatkui silmänkantamattomiin, siis aivan oikeasti, ja vesi loppui totaalisesti parin tunnin välein. Luulen kuitenkin, että meillä suomalaisilla on helpompaa sopeutua tähän kuin monilla muilla vaihto-oppilailla. Meillä kaikilla on kokemusta mökki- tai partioelämästä, eikä meillä mene heti sormi suuhun. Paikalliset kantavat aina yhden ämpärin kerrallaan, ja kun minulla on aina kaksi koska olisi tyhmää ravata portaita yhden kanssa, herätän hämmästystä – mikä kehonrakentaja! Puhumattakaan siitä, että Heidi raijaa kuutta vesiastiaa kerralla. Se on aina päivän kohokohta: miten mzungu selviää? Vedenkannossa paikalliset vain puistelevat päätään, mutta pyykinpesuun he ovat aina valmiita puuttumaan. Ei mzungut osaa nyrkkipyykkiä pestä, no ei kai sitten... Minun tietääkseni kukaan meidän kanssa yhtä aikaa maahan tullut ei ole palannut kotimaahan, mutta olen kuullut paljon vaihdon keskeyttäneistä. Yllätyksekseni he ovat olleet suomalaisia. Ei olekaan sisu riittänyt. Etelä-Afrikan vaihtoprojektista pari suomalaista lähti kolmen päivän jälkeen (!) ja pari kahden viikon. Toisilla on kulttuurishokki kestänyt koko maassaolon ajan. Huonetoverini on kertonut paljon menneiltä vuosilta tarinoita. Eräs jenkki oli vihannut koko vaihtoaikaansa. Rachel oli vahingossa nähnyt postikortin, jota tämä kirjoitti kotiinsa. Siinä hän haukkui tansanialaisia apinoiksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Toinen vaihtari oli tullut kotiin itkien, kun oli tajunnut daladalassa puhuttavan hänestä. Tarina ei kerro, miten pitkään hän maassa viihtyi. Missä tahansa täällä liikkuukin, niin ihmiset tuijottavat ja huutelevat, kuka hyvää ja kuka pahaa. Mitä enemmän swahilia oppii, niin sitä selvemmin tajuaa mitä kaikkea itsestä puhutaankaan. Jos kaikesta ottaisi itseensä, ei täällä selviäisi. Ravintolassa eilen tarjoilijat hoputtivat toisiaan toimimaan vessassa nopeammin, että valkoinen pääsee kuselle. Kun aloin nauraa, he hämmentyivät; mzunguhan puhuu swahilia! Pedikyristi arvosteli jalkojani kavereilleen. Viime kerralla hän kutsui kaverinsa ihmettelemään varpaitani ja siinä istuin näyttelyeläimenä. Tällä kertaa hän hän vain huolella putsaili ja kehui kaikille, miten mzungun jalat ovat niin ihanat...

Pesutiloissa on viime aikoina ollut kaikkea muuta kuin vettä. Ally meinasi viime viikolla pissata pytyssä olevan rotan päälle ja suihkutiloissa on ollut hiiriä, ilmeisesti myös minun huoneessani kaikenkirjavan ötökkäfaunan lisäksi. Kun kävin ensi kertaa noin viikkoon suihkussa viikonloppuna, nautin suunnattomasti. Pienen pienet asiat riittävät täällä pelastamaan päivän; viileä tuulenvire, nopea suihku tai kylmä Coca-Cola.