Etelä-Afrikassa moni tienristeys on täynnä kiviä. Kun joku lähtee matkalle, hän ensimmäisessä risteyksessä nostaa kiven otsalleen ja toivoo siunausta sille, joka risteyksestä on ennen häntä ohi kulkenut ja sille, joka seuraavaksi tulee ohi kulkemaan. Itselleen hän ei toivo onnea: hän luottaa siihen, että edellinen on sen jo tehnyt. Näin me olemme riippuvaisia toisistamme, niin käytännön kuin symbolisellakin tavalla. Henkiusko elää yhä Afrikassa. Etelä-Afrikassa oli maaseutukylissä yksi tai kaksi pyöreää rakennusta yhtä talokeskittymää kohti. Me ovat normaalikäytössä, mutta isojen sosiaalisten tapahtumien kuten hautajaisten tai synnytyksen aikaan niihin mennään rukoilemaan esi-isiä, jotka nurkattomissa asumuksissa viihtyvät.

Tämä on antropologisestikin mielenkiintoista aikaa. Oli todella harvinaista päästä maasaiden luo kylään ilman mitään turistiorganisaatiota, vain tuttavien luo. Kun yhteistä kieltä ei ollut, keskityimme enemmän elämän menon tarkkailuun kuin keskusteluun. Täällä päin maailmaa muuten sosiologia ja antropologia ovat linkittyneet, samoin kuin historia ja arkeologia. Nyt minulla on takana ensimmäinen sosiologian ja antropologian koe (työttömyys ja koulutus brittiläisen rasismin parametreinä) ja olen myös saanut yhden esseen aiheesta valmiiksi, Rodun ja etnisyyden käsitteellisistä eroista. Sekoitin siihen vähän suomalaista folkloristiikkaa ja käytin esimerkkinä Helsingin citysaamelaisia. Valmistelen par'aikaa seminaariesitelmää Luokka ja sukupuoli ja epätasa-arvoisuuden ongelma Itä-Afrikassa. En ole missään nähnyt niin laajaa antropologian osastoa kirjastossa kuin täällä! Kaikki tietävät, mitä antropologia on ja heidän mielestään on ”cool”, että luen sitä. Tällä viikolla minulla on kunnon opiskeluvire päällä, olen joka yö kukkunut aamutunneille kirjoittaen identiteeteistä ja interaktioista. Tietysti se motivoi, että kohta on niin paljon kaikkea muuta että tekee tiukkaa löytää opiskelulle sijaa. Mikäs tässä, kämppis aikoo jäädä kotiseudulleen kenties koko kevääksi niin saan kaikessa rauhassa pakertaa huoneessa. Hän on ihana kämppis, mutta hänen poikaystävänsä tulee vierailulle kummallisiin aikoihin ja kun esimerkiki pöytiä ja tuolia on vain yksi kappale kumpaakin, ei tänne niin vain levittäydytä pieneen huoneeseen paperipinoineen. Tämähän on yhden hengen huone, mutta parhaimmillaan täällä on yöpynyt kolme.

Kävin eilen katsomassa The Best Exotic Maricold Hotelin. Se tulee Suomen ensi-iltaan vasta toukokuussa, mutta voin lämpimästi suositella sitä! Se on hyvän mielen leffa Intiaan muuttavista eläkeläisistä ja heidän kulttuurishokistaan. Seurueemme Intian-käyneet tunnustivat katsoneensa sitä tippa linssissä, oli kuulemma aika autenttinen kuvaus Intiasta. Käy se omalla tavallaan Tansanian-kuvaukseksikin, samanlaista kaaosta täällä on odotettavissa, ehkä vähemmän norsuja vain! Täällä on ihan huomattava intialaisvähemmistö sitä paitsi. Etenkin Postassa näkee paljon sareja.

Joku huudattaa musiikkia täysillä ja aamupäivän aurinko paistaa parvekkeella niin kirkkaasti, että kun sisään tulee ei näe enää mitään. Ylläni on perinteinen vaatekappale kanga, jota on käytetty eräänlaisena banderollina siihen painettujan sanomien kautta. Sanomat ovat voineet olla polittiisesti kantaaottavia tai niillä on voitu vaikka näpäyttää juoruilevaa naapuria, esimerkiksi jos teksti olisi : ”Jos juoruilu olisi kultaa, joku olisi rikas”... Täytyy tunnustaa, etten tiedä mitä minun kangassani lukee. Toivottavasti ei mitään kauhean rumaa: ” Kama wema unalipwa ningelipwa mimi”. Niistäkin muistelisin jonkun tutkimuksen tehdyn. Ajatukseni turismintutkimukseen keskittymisestä on vahvistunut täällä ollessa. Jos gradun siitä sitten vetäisisi. Nyt taidan vain keittää toisen kupin kahvia ja jatkaa sukellustani politiikan naiskiintiöiden maailmaan.