Lähes joka ikinen päivä näen vieläkin uusia ötököitä! Kolme kuukautta takana ja edelleen. Tämä rikas ötökkäfauna jaksaa yllättää. Ihanimpia ovat tulikärpäset. Hiiret eivät ole niin ihania. Yksi on syönyt kirjoituspöydän jalan kohta poikki. Nungwilla yksi söi Lindan repun läpi hänen Lämmin Kuppi-keittopussinsa. Toissa yönä kävelin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen puhtaalla lattialla. Meidän huoneemme lattia on jo niin likainen, että on pakko kävellä tossuilla sisällä. Olen lattian kaksi kertaa pessyt, mutta siitä on lyhyt ilo. Lika tunkee sisään väkisin, ja kämppikseni joka muuten on puhdas ja siisti ihminen heittää kaiken roskan lattialle. Korvatopsit, nenäliinat, ruoanmurut, hintalaput... Aina saa jotain kaivella varpaiden välistä.

Kouluhommat ovat hyvällä mallilla. Enää ei puutu kuin kehitysmaatieteiden essee ja kirjallisuuden esitelmä, senkin kirjan (Nervous Condition, Tsitsi Dangarembga) olen kohta lukenut. Historan esitelmä kertoo Kenian taloudesta, aiheena ”Democratization has strengthened economic develpoment – discuss”. Kehitysmaatieteiden esitelmä käsittelee Afrikan konflikteja: ”Trace the factors fot continuous conflicts in most African countries”. Sosiologian esitelmä koskee luokka- ja suokupuolieroja Itä-Afrikassa, ”Classes and gender and problems of inequality in East Afica”. Sosiologian essee keskustelee käsitteiden ”rotu” ja ”etnisyys” eroja, ”Discuss the difference between race and ethnicity”. Kirjallisuusessee sen sijaan tarkastelee sitä, ovatko afrikkalainen suullinen ja kirjallinen perinne (Afrikkalainen kirjallisuus) vastakohtia vai toisiaan täydentäviä. Sain nämä kaikki kirjoitettua ennen lomaa ja olin todella tyytyväinen. Kohta on ensimmäinen suullinen esitelmöni, vähän jännittää. Sain jo sosiologian kokeen takaisin, siitä tuli B+ eli toiseksi paras arvosana. Se koski rasismia Briteissä, ”Explain issues of employment and education as parameters of racism in Britain”.

 

KILIMANJARO

 

11.päivä aamulla lähdin Joelin kanssa bussiasemalle yhdeksän vuoroon Moshiin. Tietenkin ”bussi oli jo lähtenyt ja seuraava on 3000SHS kalliimpi”. Etsimme toista bussia, mutta kuin kaikki pyytivät vähintään kahtakymmentä tonnia (10€), emme suostuneet. Mukaamme tullut opas kyllästyi, tunki meidät laiturialueelle ja myi äkkilähdön liikkuvaan bussiin. Laiturialueelle pääsee 200SHS maksua vastaan ja sen jälkeen voi hypätä mihin tahansa bussiin jos mahtuu, tai ei silläkään väliä. Opas kirjoitti meille liput polven päällä, maksoimme juosten 19000SHS ja kiipesimme jo lähteneeseen bussiin. Matka sujui ensin hyvin, mutta sitten kolarri katkaisi matkan. Menimme katsomaan, mikä liikenteen pysäyttyi. Kaukana oli daladala mytyssä ja kuski puristuksissa. Luut tulivat jaloista ulos. Osa yritti auttaa, osa vain tuijotti. Minulle tarjottiin aitiopaikkaa, mutta koin tärkeämmäksi saada ambulanssin paikalle. Se oli kuulemma tilattu, mutta Tansaniassa se voi kestää tuntikaupalla. Tilanne oli järkyttävä, kuskilla oli valtavat tuskat ja oli äärimmäisen turhauttavaa seistä paikallaan kykenemättä auttamaan! Paljain käsin kuskia ei autosta ulos saanut. Jalka tai kummatkin jouduttiin luultavasti amputoimaan ja työpaikka oli siten menetetty. Toivottavasti hän ei joudu yhdeksi jalattomaksi kerjääjäksi liikenteenjakajiin.

Bussi heitti lopulta u-käännöksen, mutta vähän matkan päässä oli toinen kolari. Bussiimme satoi sisään, eväät olivat homeessa ja vähän ennen Moshia bussikuski päätti kääntyä takaisin koska matkustajia oli liian vähän. Meidät jätettiin johonkin pikkukylään, jossa kanssamatkustaja auttoi meidät oikeaan daladalaan. Se vei ilmaiseksi loppumatkan Moshiin. Moshissa oli ihanan viileää. Turisteja ei juuri ollut, mutta silti kaikki matkaoppaat ja taksikuskit jättivät heti rauhaan kuultuaan, ettei palveluja nyt tarvita. Kukaan ei pakkomyynyt mitään. Kilimanjaro Backpackers Hotel maksoi kuusi euroa yö aamiaisineen. Moshi on Kilimanjaron juurella. Valitettavasti oli aina niin sateista ja pilvistä, että onnistuimme näkemään vain lumipeitteisen huipun.

 

MWIKA

 

Yksi syy mennä Moshin kautta Keniaan oli Kilimanjaro, toinen oli Mwikan kylä. Kotipaikkakuntani Kangasalan seurakunnalla on pitkä yhteinen historia Mwikan kanssa. Vanha perhetuttumme, Kangasalan entinen ja jo edesmennyt kirkkoherra on edelleen muistettu ja rakastettu siellä. Halusin nähdä paikan, josta olen kuullut koko ikäni. Otimme torstaina daladalan Mwikaan. Ensimmäinen vastaantulija oli vanha mummo, jonka kanssa ei yhteistä kieltä löytynyt. Mwikassa aika moni tuntuu puhuvan vain heimokieltä chaggaa, ei kunnolla edes swahilia. Mummo tuli antamaan meille lahjaksi valtavan banaanitertun ja lähti pois.

Muutamat humalaiset miehet tulivat tarkastamaan, keitä me kummajaiset olemme. He johdattivat ravintolaan syömään ugalia ja kalaa, mikä oli kyllä hyvää mutta tarjoilijatyttö oli ottanut vähän liikaa käynyttä banaanimehua... Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirkkoa etsimme, sillä niitä oli useampi kylässä. Minä tyhmänä olin luullut, että kylässä on vain se yksi... Pikipikit veivät meidät lopulta mzungujen kirkkoon, mutta se oli ranskalainen. Toivottomina aloimme tehdä lähtöä, mutta koulun kohdalla peräämme huusi yksi opettaja. Pikipiki-kuski oli kysynyt häneltä neuvoa jo meidät jätettyään. Opettaja sanoi ehkä tietävänsä, mitä haimme, mutta hän halusi kuulla keneltä olimme kuulleet kirkosta. Kun kerroin olevani Kangasalta ja luettelin pappiemme nimiä, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lopetti työnsä ja lähti kanssamme pikipikeillä kyläänsä. Ensimmäistä kertaa ajoin kevarilla mishkakissa, kolme päällä. Perillä tapasimme seurakunnan kirkkoherran ja vaikka ketä muita. Yksi puhui lähes täydellistä suomea, olihan hän opiskellut Ikaalisissa. Meille näytettiin hotelli, teurastamo, kirkko ja Raamattu-opisto. Kiertelimme tuntikausia ja keskustelimme. Kangasalan seurakuntalaisia oli tänäkin vuonna ollut paikalla pari kertaa ja lisää tulossa. Illan suussa heitimme hyvästit kauniille kylälle ja ystävällisille asukkaille ja palasimme Moshin keskustaan.

 

MOMBASA

 

Olimme neuvotelleet itsellemme liput Mombasaan opiskelija-alennuksella seuraavalle päivälle, 13. perjantaille. Liput maksoivat 18 000SHS eli yhdeksän euroa. Bussi oli aika hieno, penkitkin tarpeeksi isoja... Eikä se lähtenyt kuin vartin myöhässä, uskomatonta! Himon kautta saavuimme rajanylitysasemalle Tavetaan. Viisumi maksoi 50 dollaria, mutta valitettavasti virkailija sotki kaiken. Hän laittoi passini numeroksi viisumiin syntymäpäiväni eli 30071990! Kaiken huipuksi hän väänsi leimasimeensa väärän kuukauden eli päivämääränä oli 13.2.2012. Tästä tuli isoja ongelmia, mutta niistä myöhemmin. Huomasimme erheet vasta rajan jälkeen. Viisumien jälkeen oli vielä tiukka tulli, jossa Joel rupesi (luultavasti syyttä suotta kuitenkin) hikoilemaan mummon antamista banaaneista, jotka olivat yhä hänen repussaan. Rajaviranomaiset ovat kuitenkin aika tiukkoja, tuli huomattua.

Kenian puolella matka vasta kunnolla alkoi, sillä Moshin on aivan lähellä rajaa. Ensin kuskin teki mieli purkkaa, ja pysähdyimme sitä hankkimaan. Sitten täpötäyteen bussiin ahtautui tien poskesta lauma maasaimiehiä, ja he istuivat käytävällä peräkanaa sauvat kädessä pystyssä. Sitten torkahdin herätäkseni hätäjarrutukseen, koska kirahvi oli keskellä tietä. Olimme saapuneet Itä-Tsavon kansallispuistoon, jonka läpi ajoimme. Jos tie Moshiin oli kuoppainen, oli tämä taival aivan hirveä. Hiekkatie oli sadekauden takia mutainen ja kuoppia ja töyssyjä täynnä. Kansallispuiston jälkeen bussiin tuli mies, joka saarnasi täyteen ääneen melkein tunnin. Luulin, että kyseessä oli pappi. Kävi ilmi, että hän oli kaupparatsu joka myi Aloe Vera-voiteita. Keniasta kieltämättä saa hyviä aloeveratuotteita, niitä tuli osteltua aika paljon.

Lipunmyyjä oli sanonut, että olisimme yhdeltä Mombasassa. Tiesimme sen valheeksi, emmekä yllättyneet kun saavuimme perille viiden aikaan. Ennen matkaa jännitin vain sitä, pääseekö bussista pissalle, koska se ei mikään itsestäänselvyys ole. Join vain vähän vettä ja selvisin kuskin antamilla tauoilla. Siinä muorien kanssa rivissä pissittiin puskissa. Koettelemukset alkoivat vasta perillä. Hotellia etsittäessä mukaan lyöttäytyi mies ”suunnannäyttäjäksi”, ja tämähän veti herneet nenään kun ei ruvettu maksamaan tästä palveluksesta. Siinä tuli uhkauksia tuutin täydeltä ja hieman hermostutti kulkea pimeässä myöhemmin, vaikka kuinka ajattelin että suutaan se vain soitti. Pari kertaa näin sen miehen uudestaan ja silloin tuli vaihdettua liukkaasti suuntaa kaiken varalta. ”Tiedän missä asutte, odottakaahan kun pimeä tulee...” Tämä oli astetta jännittävämpää kuin Bagamoyon hotellissa yllättäen ikkunan takaa kiiluneet silmät keskiyöllä...

Tana Guest House on halpa, muttei hyvä. Kahden hengen huone on kolme euroa nenä. Henkilökunta oli tympeää perjantaina, mutta kun aikani haastelin swahilia, tultiin jonkinlaiseen juttuun. Yksi jopa neuvoi reitin seuraavaan majapaikkaan oikein kartan kanssa. Aniharvassa tosin ovat he, jotak eivät karttaa osaa lukea, mutta on tullut vastaan niitäkin, jotka eivät tunne kelloa. Yhden nettikahvilan työntekijällä oli kello ranteessa, mutta kun kysyimme milloin hän sulkee, hän selitti pitkän kaavan kautta isoista ja pienistä viisareista. Tana Guest House on suurin piirtein puhdas, mutta vedentulon kanssa on jatkuvia ongelmia. Vessat eivät vedä, ja joku onneton aina kusee lattialle. Yövyimme siellä yhteensä neljä yötä, kolme mennessä ja yksi tullessa. Se on tien vieressä, joten kaikkialle on lyhyt matka ja nähtävää riittää, toisella kerralla meillä oli oikein parvekekin, mutta liikenteen melua ei pääsee karkuun. Aina heräsi autontorviin ja muuhun meteliin.

Ensimmäisenä iltana ei meinannut ravintola löytyä, sillä lähdimme väärään suuntaan. Bussiasemaa kannattaa välttää. Siellä jokainen haluaa sinusta jotakin ja vielä hyvin aggressiivisesti, ainakin siltä tuntuu. Joku ruokala löytyi, tilasin spagettia ja kasviskastiketta (liha on täysin syömäkelvotonta täälläpäin...) ja sain riisiä ja raakoja lihankimpaleita. Kastikkeesa ui lähinnä luunsiruja. Oli ihan hyvä idea ottaa illalla tuktuk (moporiksa) Haile Selassie roadille ja mennä syömään ihan kunnolla. Siinä suunnassa on jo mukavampi liikkua. Katulapset ovat kovia varastamaan ja kerjäläiset ahdistelemaan, mutta sillehän ei mahda. Pelkäsin koko aikana vain kerran, kun eksyimme sivukujille keskiyöllä sähkökatkon aikaan. Paitsi rikollisuus, myös kadut ovat täynnä avoimia viemäreitä sun muuta joihin ei haluaisi pudota. Sähkökatkot ovat arkipäivää Mombasassa. Ja kun Afrikassa on pimeä, Afrikassa on pimeä, heti seitsemän jälkeen. Mzunguttelua ei Mombasassa juuri kuule, siellä ollaan varmaan niin totuttu valkoisiin, koska kaupunki on suosittu turistikohde. En voi sanoa kunnolla vihamielisyyttä kokeneeni, mutta äkkiseltään ajatellen ihmiset ovat paljon ystävällisempiä Tansanian puolella ja ainakin kaikki aggressiivisuus puuttuu täältä. Toisaalta, olin vain viikon Keniassa ja vain yhdessä kaupungissa, mutta tällainen mielikuva joka tapauksessa jäi. Johtunee siitäkin, että Joel ryöstettiin. Vanha mies kävi kadulla kimppuun, repi ja reuhtoi, mutta ei saanut kuin vesipullon saaliikseen. Mombasassa on todella tiukka suhtautuminen varkaisiin, kaverini jotui pari vuotta sitten katselemaan kuinka mies poltettiin elävältä varastamiensa kolmen tomaatin takia. Ei ollut tarvetta huutaa apua, totta puhuen ryöstäjä enemmän nauratti kuin pelotti. Katulasten käsiä sai kaiken aikaa ravistella taskuistaan ja laukusta roikkumasta.

Ensimmäinen päivä Mombasassa meni turistinähtävyyksissä, Fort Jesuksessa ja vanhassakaupungissa. Toisena kävelimme rannan puistoissa kuten puolet mombasalaista ja maanantaina menimme Mtwapaan. Siellä oli lahden puokamassa ihana rantahotelli. Siellä tuuli koko ajan, eli oli mukavan vilpoisaa. Nukuimme puumajassa, joka oli puiden puutteessa rakennettuna majan katolle. Ei yhtään seinää, vain katto, ja joka yö satoi sisään. Yö maksoi 5,5, euroa naama. Huolimatta ymmärtämisvaikeuksista henkilökunnan kanssa en voi kuin suositella ja kaiholla muistella Beach Africa hotellia. Lähtöpäivänä passien saaminen säilöstä kesti kaksi tuntia 40 minuuttia ja ruokaa piti parhaimmillaan odotella miltei kaksi, mutta tämä on Afrikkaa. Hanavesi oli suolaista, joten suihkun jälkeen jäi nihkeä oli, mutta rantaan oli 15 metriä ja tähden näkyivät sänkyyn (=patjaan lattialla). Hyttysverkon alla viileässä sai parhaat unet ikinä. Päivät menivät rentoillessa. Uimaan ei meduusoilta päässyt. Lähettyvillä oli rauniomuseo, ja sieltä palatessa jouduimme nousuveden saartamiksi – taas. Pari tuntia piti odottaa. Ranta oli teräviä kiviä, meduusoita ja rapuja täynnä, joten mieluummin odotti laskuvettä. Aluen on kilpikonnien pesintäaluetta, mutta nyt niitä ei näkynyt. Kirahviin ja paviaaneihin jäi safari tällä kertaa. Alueen paras ravintola on eittämättä myös Beach Africassa. Halpaa ja erittäin hyvää ruokaa.

Torstaina palasimme Tana Gust Houseen käyttäen kaikkia mahdollisia välineitä, matatua (daladala on siellä sen niminen), tuktukia ja bodabodaa (kuten siellä kutsutaan pikipikiä eli kevaritaksia). Söin kiinalaisessa elämäni parhaita valkosipulimunakoisoja ja sain alle neljässä tunnissa hoidettua kahdeksan kohdan tehtävälistan. Aivan uskomatonta. Sain uudet kengät hajonneiden tilalle, kasvovettä, bussiliput seuraavalle päivälle ja vaikka mitä muuta samalla reissulla. Kolmatta matkalaukkua en sentään ostanut, vaikka kaksi edellistä on jo ihan romuna. Alkaa tuntua siltä, että Darissa ei saa mitään tai ainakin vain kovan vaivan ja pitän ajan kuluttua. Mombasassa sai samasta kaupasta hammaslankaa ja sinkkitabletteja! Ja kaikkia kummallisuuksia kuten kynsilakanpoistoainetta ja soijamaitoa oli myös saatavilla. Kyllä hämmensi. Vielä enemmän hämmensi Cinema ja sen vessa. Vessa oli puhdas ja siisti, joka koppi oli nimetty jonkun vanhan näyttelijän mukaan. Kopissa oli vessapaperia ja pytty oli ehjä, ei edes istuin ollut irti. Vessa veti! Hanoista tuli vettä ja jopa käsisaippuaa oli tarjolla. Kaikkein hassuinta oli, että siellä oli automaattinen käsienkuivaaja ja sekin toimi! American Pie Reunion on muuten hyvä ja hauska, suosittelen. Koko yleisö kiemurteli naurusta. Elokuva alkoi Kenian kansallislaululla, jota piti juhlallisesti nousta kuuntelemaan.

Perjantaina kello soi 3.45. Bussi lähti taas vain vartin myöhässä, mutta lauttamatkaan tuhrautui aikaa. Rajalla sitä aikaa vasta meni. Ensin jouduin takahuoneeseen hiostettavaksi, koska viisumissani oli se väärä päivämäärä. Onneksi eivät huomanneet väärää passinumeroa. Selvisimme siitä, ja kun heitin jotain Kenian korkeimman vuoren Mount Kenyan paremmuudesta Kilimanjaroon nähden, erosimme virkamiehistä ihan ystävinä. Poliisit sen sijaan olivat vaikeamoi tapaus. Emme tienneet, että seuraavaksi piti mennä poliisien pakeille vaan jatkoimme matkaa kohti ei-kenenkään-maata. Poliisit huusivat, että äkkiä tänne, mitä oikein aiomme. Joelin passikuva on siltä ajalta kun hän oli 13 ja pitkätukkainen. Yleensä virkamiehet vain nauravat kuvalle ja pyytävät kavereitakin katsomaan, ja kerran hotellityöntekijä luuli minun antaneen vahingossa kaksi omaa passiani, uuden ja vanhan. Nyt poliisi veti pultit. ”Tämä ei ole sinun passisi! Olet matkustanut väärällä passilla, tämä obn vakava rikos, nyt et mene minnekään vaan laitan sinut vankilaan!” Suurlähetystöön ja muualle yhteyden saaminen olisi vienyt ainakin viikon. Poliisi ei tiennyt Suomen armeijasta mitään, joten kun Joel selitti että tukka oli pitänyt leikata muun muassa intin vuoksi, poliisi syytti valehtelusta koska Joel oli juuri kertonut olevansa opiskelija ja vasta 20-vuotias. Lisäksi hän oli näkevinään, että passista oli leikattu sivuja, vaikka kyseessä oli vain kuvasivun kanta viimeisellä aukeamalla. Pelkäsin, että he löytävät väärän päivämäärän viisumista ja jos tarkastavat minun passini uudestaan, myös väärän passinumeron. Tilanne oli erittäin kuumottava ja aloimme kumpikin täristä. Yritimme puhua järkeä poliisille. Lopulta päädyin miellyttävään keskuteluun toisen poliisimiehen kanssa ja Joelinkin hiillostaja luovutti. Kävelimme Tansaniaan, jossa viisumivirkailija ei pyytänyt maksua leimasta. Hän selitti, että koska edellinen viisumi on voimassa ja riittää loppumatkan, ei uutta tarvitse ostaa? Säästyneillä sadalla dollarilla yövyimme sitten seuraavan yön luksushotellissa. Virkailija löi leimat ja kertoi minun nyt olevan turvassa. En tiedä mistä hän sen sai päähänsä, mutta siltä minustakin tuntui.

Bussi pysähteli puolen tunnin välein poliisitarkastuksiin, jotka tarkoittivat sitä, että yksi poliisi kurkkaa sisään ja huutelee hyvää matkaa. Osalle tarkastuspisteistä jätettiin myös tavaralähetys Keniasta. Tangassa viiden minuutin tauko venyi kahteen tuntiin, bussi lähti jonnekin lastaukseen ja sitten se ajettiin daladalalla kiinni. Bussi oli todellakin lastattu täyteem matkustajien jalkatiloja myöten ja käytävä oli tukossa. Yli 11 tuntia matkaa takana ja ennen Darin bussiasemaa oli sellainen ruuhka, että nousimme kyydistä ja ajoimme kampukselle pikipikeillä. Vaihdoin hameen ja korkokengät päälle ja menimme bajaajilla hotelliin viimeiseksi yöksi. Se oli sellaista hemmottelua ja luksusta, ettei mitään rajaa. Tervetulomehut, lämmin suihku, ilmastointi, 7 tyynyä, partavaahdot ja hammastahnat valmiina, hissipoika, ovimies, vaikka mitä. Kaikki mitä pyysi, tapahtui ja heti. Aamupala oli täydellinen, huoneessa sai keitettyä kahvia... Joel lähti seuraavana aamuna ja minä horjuin tunnin korkokengilläni daladalan käytävällä kohti arkea. Matkasta tai matkoista jäi ihanat muistot. Rahaa ei juuri kulunut, koska hintataso on niin edullinen. Nyt jaksaa taas syventyä arjen pyörittämiseen ja opiskeluun, koeviikko alkaa kohta ja vielä on paljon lukemista. Nyt lähden kauppaan, se on moro!

 

Täällä Marja Heikkinen, Dar es Salaam