Puhelimet eivät taaskaan toimi. Myrsky kai jotenkin linjat sekoittanut. Sansibarillakin oli ongelmia, varmaan sijainnin takia, ja Keniassa Vodacom vasta kiukuttelikin. Mutta nyt ei toimi kumpikaan SIM-kortti. Ja on kylmä, varmaan alle kolmekymmentä astetta! Monena yönä on peittoa tarvinnut, ja toissapäivänä jopa farkkuja ja pitkähihaista. Hotellissa viikko sitten oli ilmastointi +24 asteessa ja se vasta veti kananlihalle. Saapa nähdä miten vilu tulee Suomen kesässä kohta...

Minua askarruttaa eräs asia. Muutama tyyppi joka täällä on ollut jonkun vieraana on kokenut melkein vihamielistä suhtautumista, kun ei ole osannut swahilia. Jokunen vaihto-oppilaskin on saanut kokea ilkeilyä siitä, että tulee tänne eikä puhu paikallista kieltä. Me opettelemme, ei kukaan yhdessä yössä opi uutta kieltä ja sopeudu täysin uuteen kulttuuriin joka on niin vastakohta sille, jossa on syntynyt ja kasvanut. Rupesin miettimään syitä tälle trendille. Moni nainen (puhun nyt naisista, koska itse olen yksi ja suurin osa täällä tapaamistani ja tarkkailemistani ulkomaalaisista on) ”hurahtaa” Afrikkaan ja tekee kaikkensa ollakseen kuin afrikkalainen nainen. Opettelee swahilia ja pukeutuu kangoihin. Hankkii ehkä letit ja syö sormin. Tunnustan olevani tällainen. Mlimanin ostoskeskuksessa näkee päivittäin länsimaalaisia naisia, jotka joko pukeutuvat kokonaan paikallisittain tai sitten etnovaatteisiin, vähän sellaisiin kuin Indiska on pullollaan tai vielä värikkäisimpiin ja liehuvaisempiin. Onko mahdollista, että ”paikallistumista” jo odotetaan turisteilta? Jokainen uusi kielenopiskelija uudistaa kuvaa wannabe-afrikkalaisista länkkäreistä ja kohta koetaan oikeutetuksi olla vihainen turistille, joka syystä tai toisesta puhuukin vain englantia? Sansibarilla, Tansanian turismin sydämessä, oli paljon puhetta paikallisten kanssa kaikista instituuteista, joissa swahilia on mahdollista opiskella ja kuinka melkein kaikki valkoiset naiset sinne menevätkin. Näin tuskin on, mutta sellainen kuva oli monelle jäänyt. Ketään ei hämmästyttänyt, että puhuin swahilia – enemmän heitä hämmästytti, että puhuin niin vähän. Mantereen puolella kielitaito ei ole niin itsestäänselvyys, swahilin opiskeluni on monen mielestä ”coolia” (tansanialaiset ovat todella ylpeitä kielestään) ei ”pakko”. Saa nähdä, mihin suuntaan tässä mennään. Tuli vain mieleen. En itse Suomessa kokisi missään tilanteessa tarpeelliseksi valittaa jollekin turistille hänen tyhmyydestään, kun ei tajunnut opetella täydellistä suomen kieltä ennen matkaansa. Tosin, minulla on ollut mahdollisuus opiskella englantia ja kanssakäymisessä ulkomaalaisten kanssa voin aina käyttää sitä. Ja tämä on nyt vähän provosoiva heitto, mutta jos joku ulkomaalainen tulisi minua Suomessa vastaan Parikkalan kansallispuvussa matkalla kansantanhuihin, olettaisin hänen hieman maan kieltäkin haastelevan kerta on noin innoissaan maastamme ja sen kulttuurista. Ensin ihmettelin, miksi kämppikseni oli niin ihmeissään kun näki minun uuden huivini, jonka sain tuliaisiksi. Ok, se on masaimiesten vaate, mutta se on vain kankaankappale? Mutta sitten ajattelin, että jos Rachel tulisi minua vastaan Helsingissä neljäntuulenlakki päässä, tai romaninaisen hame yllä, kyllä itsekin kummastelisin ja yrittäisin ehkä hienovaraisesti saada hänet pukeutumaan jotenkin muuten. Miksi? Nehän ovat vain kankaankappaleita...:)

Olen saanut olla ihmeen terve. Ihoni on paremmassa kunnossa kuin koskaan sen jälkeen kuin täytin 8 vuotta, hiukset ovat vahvistuneet, vatsa toimii yleisesti ottaen paremmin kuin Suomessa, ei ole ollut nuhaa ei köhää kuin yhden ainoan kerran helmikuussa. Yksi auringonpisto, siinä kaikki. Monella muulla on ollut vaikka mitä kremppaa ameeboista malariaan ja parasiitteihin, ja nyt ihan jatkuvia silmätulehduksia vesijohtoveden takia. Monelle vesi aiheuttaa ihottumaa, minulla vain joskus kutisee iho suihkun jälkeen, mutta rasva auttaa välittömästi. Täällä on niin paljon hometta, että herkimmillä on ollut kuukausia kestänyt hakkaava yskä. Pesuhuoneiden seiniltä ei paljon maalia näy kaiken vihreän alta. On pieni ihme, että vessoistakaan ei ole tarttunut mitään, tai kurjista kuppiloista kärpäsineen. Vastustuskykyhän tässä päivä päivältä nousee. Auringossakaan en ole palanut kertaakaan ensimmäisen kerran (ensimmäisenä viikkona) jälkeen. Jos on vähän joku paikka punoittanut, se on laskenut ennen iltaa. Ja kaikkeen tähän kuumuuteen tottuu alle viikossa, hien unohtaa ja se ei enää haittaa – se on. Itse asiassa hikoilu vähenee, mutta haisee, siitä ei pääse.

Koska paluu lähestyy, jännittää jo. Enää yksi viikko opiskelua, sitten koeviikko ja sitten koneeseen kohti Suomea! Aina välistä tuntuu että on jo aika palata, välistä että tämähän on koti, mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi? Juttelin yhden papan kanssa (käännättää aina rakkauskirjeitään ulkomaalaisilla) pitkästä aikaa, ja hän otti dilemmani oikein huolelliseen käsittelyyn. Säälivästi hän katsoi minua ja sanoi, että tämähän on sinun kotisi, kyllä olet pahassa tilanteessa kun kaikki rakkaat ovat kaukana mutta sydämesi on jo juurtunut tänne Tansaniaan. Mutta kuulemma kuten mies voi valita vain yhden naisen kerrallaan, pitää minunkin tehdä valinta ja joko juurruttaa sydämeni tänne lopullisesti, tai lähteä takaisin ja unohtaa Tansania. Ehkei ole pakko unohtaa, mutta vain yksi paikka voi olla kerrallaan koti, hän pohti.

Kun lähdin tänne tammikuussa, minua pelotti. Voin fyysisesti pahoin ja huomasin toivovani, että olisin Helsinki-Vantaalla koska jo palaisin, en lähtemässä. Vasta kun lähtö oli jo ihan konkreettisesti tapahtumassa, tuli pienoinen pakokauhu. Olin matkalla maahan, josta en tiennyt juuri mitään, minkä kieltä en osannut, mistä en tuntenut ketään ja olin ihan yksin. Nyt olen iloinen siitä, että tämänkin tempun tein. Aika täällä on ollut hyvää, ja sitä on vielä jäljelläkin!