Viikonloppu tuli vietettyä Bagamoyossa, reilun tunnin ajomatkan päässä. Tunti tarkoittaa ei-ruuhka-aikaa, aamuisin ja iltaisin se tunti tuntuu menevän yksiin ainoisiin liikennevaloihin. Bagamoyo on suhteellisen pieni kaupunki, kaikki tuntuvat tuntevan toisensa ja tietävän toistensa menot. Kaikki on kävelymatkan päässä. Hotelli oli suoraan sanottuna kälyinen läävä, mutta äkkiä siihenkin tottui. Huone maksoi henkeä kohti 1,75€. Kun tänne kerran pääsee, on maan sisäinen matkailu todella halpaa. Huone oli vielä siedettävässä kunnossa, paitsi pyyhkeet haisivat, mutta pesutilojen haju se vasta kauhea oli. Suihku oli samassa tilassa kuin vessareikä. Onneksi koppeja oli useampi, niin sai aamusuihkulle valita vähemmän reunoille sonnitun.

Launtaina saavuimme ja sitten kiertelimme vähän jalkaisin kaupunkia. Parin tunnin päästä joku keksi kaivaa opaskirjan esille ja huomasimme käyneemme jo joka paikassa, mistä opas varoitti; kalamarkkinoilla iltatuimaan, mangrovemetsässä ja muualla. Pimeän laskeuduttua vähän jännitti liikkua pimeässä riksaa etsimässä, mutta tungimme kännykät ja rahat tissiliiveihin. Bagamoyossa on ymmärtääkseni suhteellisen paljon ryöstelyä. Pääsin myös kokeilemaan pikipiki-kyytiä, kevarin tarakkaa. Paikalliset mamat istuvat tarakalla poikittain, mutta se tuntui epätukevalta asennolta. Kahareisin kuskin taakse ja pitkäkin matka maksaa noin 50 centtiä! Illalla tanssimme rastafarien kanssa afrikkalaisia tansseja tunnista toiseen ja niitin mainetta omintakeisella tyylilläni – taas. Nyt tosin kukaan ei nauranut, vaan vielä seuraavana päivänäkin tultiin kehumaan, että olen kuin aito afrikkalainen nainen.

Sunnuntaina mentiin suoraan aamiaiselta lounaalle ja sieltä Kaolen raunioille. Vanhimmat rakennukset olivat 1200-luvulta. Kylä hylättiin myöhemmin rantaviivan vetäytymisen takia. Siellä oli kaivo, josta sai pyhää vettä toivomiseen sekä muita pyhiinvaelluskohteita, kuten Rakastavaisten hauta. Sisäänpääsy raunioille maksoi 25 centtiä. Opas kertoi mielenkiintoisia historiallisia faktoja. Hieman silti uuvutti, kun nukkumaan oli päässyt vasta neljän aikaan aamuyöstä ja sitten ukkosmyrsky valvotti – puhumattakaan yllättäen ikkunan taakse kiilumaan ilmestyneestä silmäparista. Vedin verhot tirkistelijän eteen, mutta ukkosta pakoon ei päässyt. Vielä aamullakin satoi, mutta onneksi se loppui niin että pääsimme raunioille. Pulahdin uimaan, vaikka parisataa ihmistä tuijotti outoa puolialastonta mzungua ja vyötärönkorkuista vettä etsiessä piti kävellä melkein Sansibarille saakka. Koko kulmakunnan lapset kertyivät ympärillemme ihmettelemään. Rannalta oli tarkoitus vain mennä syömään ja nukkumaan, mutta törmäsimme eiliseen tuttuun, joka kutsui kauppaansa. Kun kävi ilmi, että ensinnäkään meillä ei ollut rahaa ja toisekseen, että osasimme soittaa, hän päätti sulkea liikkeensä ja alkaa musisoimaan kanssamme. Soitimme rumpuja ja jotain kanteleenomaista perinteistä soitinta. Pikku hiljaa kadulle perustamamme bändin ympärille alkoi kertyä väkeä laulamaan ja jammailemaan. Osa oli nähnyt minut jo eilen ja nyt kulki päätään puistellen ohi; voi Mariamu, olet sinä hullu. Illalla oli vielä tilaisuus kuunnella livemusiikkia, joten aika kulturelli matka kuten oli tarkoituskin. Taidemarketit, konsertit ja tanssitunnit – kyllä siinä viikonloppu vierähtää!