Lähdimme perjantaina, riksa haki kahden aikaan ja juuri ja juuri ehdimme koneeseen. Liikenneruuhka oli ensinnäkin hirveä, mutta niin oli ajotyylikin. Pelotti melkein. Samoin pelotti lentoyhtiömme PrecisionAir, ei tunnettu turvallisuudestaan. Ehjin nahoin selvisimme Johannesburgiin iltaisella, ja ehjin nahoin myös kotiin samaisella lentoyhtiöllä vaikka tullessa lensimme myrskyn läpi. Johannesburgissa kannattaa ehdottomasti yöpyä Gemini-hostellissa, se on epätavallisin hostellikokemnus mikä minulla on ikinä ollut tai tulee olemaan. Viihdyimmekin siellä neljä yötä, kolme mennessä ja yhden tullessa, ja jotenkin onnistuimme jo kantaporukkaan soluttautumaan. Kantaväestö muodostuu 30-70-vuotiaista miehistä, joista taitaa kullakin omalla tavallaan vähän viirata. Maksua piti oikein tyrkyttää, rahastuspuoli ei ollut järin hyvin organisoitu. Ihan hyvin olisi voinut vain unohtaa maksun, mikä ainakin kerran tapahtuikin. Kauppareissukuskaukset olivat täysin ilmaisia ja ruokaakin sai maksutta yllin kyllin, kun sitä aina joku teki. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka siellä oikein työskentelee ja kuka ei. Moni tuli sinne vain hengailemaan hyvän ilmapiirin takia. Minuutti saapumisemme jälkeen respa käski hypätä autoon ja lähteä ostamaan pizzaa. Pizzat kainalossa palattua kaksi muuta miestä käski hypätä taksiin ja lähteä katsomaan kaupunkia. Kun näiltä reissuilta palattiin, oli kello jo aamukolme ja kaikkien mielestä oli hyvä idea heittää minut uima-altaaseen. Tässä vaiheessa oli jo muutaman kerran käynyt mielessä, ettei ehkä ollutkaan niin hyvä idea lähteä tänne. Tansanian pole pole-, elä hättäile-meiningin jälkeen koin kulttuurishokkia yrittäessäni pysyä nöiden temperamenttisten, kimpoilevien ihmisten kyydissä. Tansaniassa ei ole mitään jonotuskulttuuria, mutta odottaminen katsotaan olennaiseksi osaksi elämää. Etelä-Afrikassa jos ei saa tarpeeksi nopeaa palvelua vaikka bensa-asemalla, on täysiin ookoo nousta autosta, karjua hetki raivoaan ja kaasuttaa pois jonnekin, missä bensapojalla on sekä jalat että aivot.

Varoituksen sana Etelä-Afrikkaan lähtijöille: ei Crocs-jalkineita! Niitä vihataan siellä suunnattomasti ja koko matkan ajan sain kuulla niistä. Ihmiset tekivät kaikkensa, että pääsisin eroon niistä. Hukkasin ne monta kertaa: löytääkseni ne jääkaapista, uima-altaasta tai grillistä. Vaikka maan turvallisuustilanne on kuten sanottu kyseenalainen, en missään vaiheessa joutunut pelkäämään tai tuntenut oloani turvattomaksi. Kaikkeen tottuu, ensi kerran jälkeen oli ainoastaan luonnollista sulkea ikkunat ja panna ovet takalukkoon joka kerta liikennevaloihin pysähdyttäessä, tai parkkeerattua huolehtia siitä, ettei mitään ole näkyvillä, toisin sanoen jättää hansikaslokero auki ja ottaa autoradio föliin. Juuri kukaan ei kävele kaduilla, ei ainakaan yksin, mutta kauppareissuillani kohtasin vain tervehdyksiä. Johannesburgissa Aleksandra oli ainoa alue, jonne varoitettiin menemästä. Se on alueen pahamaineisin slummi, johon verrattuna Soweto ei ole mitään. Yöaikaan sinne ei ole kenelläkään asiaa.

En enää ollutkaan ainoa valkoinen, päin vastoin etenkin kauppakeskuksissa mustia oli vain siellä täällä. Lomani oli paitsi ilmaston suhteen nautinnollinen ja rentouttava, myös siinä mielessä että hetken en ollutkaan silmätikkuna ja yleisenä naurunaiheena. Kaikesta rikollisuudesta huolimatta ihmisten keskenäinen luotto tuntuu paradoksaaliselta. Esimerkiksi bussikuksi jätti minut kerran yksin auton luo kauppaan mennessään ja ojensi avaimet minulle. Samoin hostellissa (mutta se olikin Gemini: se painii omassa sarjassaan) respa kertoi, missä turvalokeron avaimet olivat. Ihan kiva, joo, mutta kerrotkos tuon ihan kaikille myös? Viimeisenä iltana Geminissä sain privaattitulishow'n. Yöt ovat siellä pimeitä kuten täälläkin, mutta kaskaat uupuivat ja lämpötila laski lähelle nollaa. Se ei kuitenkaan haitannut; siellä päin maailmaa suihkuissa on kuumavesihana!

Matkakumppanini parani yhdessä päivässä ruokamyrkytyksestä, ja kun hänen isänsäkin oli tullut maahan jo lauantaina, lähdimme roadtripille maanantaina seitsemän aikaan aamulla. Sinä päivänä ajettiin vain 10 tuntia Durbaniin, jossa vain yövyimme Tekwinissä (kuulemma hipein mesta siellä – muuten niin välimerellinen ja tyylikäs kaupunki)0 ja aamuherätyksen (5:15) jälkeen jatkoimme matkaa, mikä tarkoitti miltei seitsemäntoista tunnin bussimatkaa Port Elizabethiin. Bussikuski oli paitsi hyvä suustaan, myös hurja ajotyyliltään, mitkä kummatkin ominaisuudet saivat mielenkiinnon pysymään yllä koko ajan. Näimme Nelson Mandelan kotitalon, vaikkei hän ollutkaan kotona, ja toinen toistaan kauniimpia vuori-, järvi-, pelto-, merenranta- ja jopa havu- ja sademetsämaisemia. Kyllä siinä vähän hirvitti, kun kuski painoi satanen lasissa vuorenrinnettä ison auton ja peräkärryn kanssa, mutta toisaalta hän oli kuulemma aiemmin ajanut täysperävaunullista rekkaa samoja teitä, joten minibussi oli hänelle pelkkä lelu