MOMBASA

 

Olimme neuvotelleet itsellemme liput Mombasaan opiskelija-alennuksella seuraavalle päivälle, 13. perjantaille. Liput maksoivat 18 000SHS eli yhdeksän euroa. Bussi oli aika hieno, penkitkin tarpeeksi isoja... Eikä se lähtenyt kuin vartin myöhässä, uskomatonta! Himon kautta saavuimme rajanylitysasemalle Tavetaan. Viisumi maksoi 50 dollaria, mutta valitettavasti virkailija sotki kaiken. Hän laittoi passini numeroksi viisumiin syntymäpäiväni eli 30071990! Kaiken huipuksi hän väänsi leimasimeensa väärän kuukauden eli päivämääränä oli 13.2.2012. Tästä tuli isoja ongelmia, mutta niistä myöhemmin. Huomasimme erheet vasta rajan jälkeen. Viisumien jälkeen oli vielä tiukka tulli, jossa Joel rupesi (luultavasti syyttä suotta kuitenkin) hikoilemaan mummon antamista banaaneista, jotka olivat yhä hänen repussaan. Rajaviranomaiset ovat kuitenkin aika tiukkoja, tuli huomattua.

Kenian puolella matka vasta kunnolla alkoi, sillä Moshin on aivan lähellä rajaa. Ensin kuskin teki mieli purkkaa, ja pysähdyimme sitä hankkimaan. Sitten täpötäyteen bussiin ahtautui tien poskesta lauma maasaimiehiä, ja he istuivat käytävällä peräkanaa sauvat kädessä pystyssä. Sitten torkahdin herätäkseni hätäjarrutukseen, koska kirahvi oli keskellä tietä. Olimme saapuneet Itä-Tsavon kansallispuistoon, jonka läpi ajoimme. Jos tie Moshiin oli kuoppainen, oli tämä taival aivan hirveä. Hiekkatie oli sadekauden takia mutainen ja kuoppia ja töyssyjä täynnä. Kansallispuiston jälkeen bussiin tuli mies, joka saarnasi täyteen ääneen melkein tunnin. Luulin, että kyseessä oli pappi. Kävi ilmi, että hän oli kaupparatsu joka myi Aloe Vera-voiteita. Keniasta kieltämättä saa hyviä aloeveratuotteita, niitä tuli osteltua aika paljon.

Lipunmyyjä oli sanonut, että olisimme yhdeltä Mombasassa. Tiesimme sen valheeksi, emmekä yllättyneet kun saavuimme perille viiden aikaan. Ennen matkaa jännitin vain sitä, pääseekö bussista pissalle, koska se ei mikään itsestäänselvyys ole. Join vain vähän vettä ja selvisin kuskin antamilla tauoilla. Siinä muorien kanssa rivissä pissittiin puskissa. Koettelemukset alkoivat vasta perillä. Hotellia etsittäessä mukaan lyöttäytyi mies ”suunnannäyttäjäksi”, ja tämähän veti herneet nenään kun ei ruvettu maksamaan tästä palveluksesta. Siinä tuli uhkauksia tuutin täydeltä ja hieman hermostutti kulkea pimeässä myöhemmin, vaikka kuinka ajattelin että suutaan se vain soitti. Pari kertaa näin sen miehen uudestaan ja silloin tuli vaihdettua liukkaasti suuntaa kaiken varalta. ”Tiedän missä asutte, odottakaahan kun pimeä tulee...” Tämä oli astetta jännittävämpää kuin Bagamoyon hotellissa yllättäen ikkunan takaa kiiluneet silmät keskiyöllä...

Tana Guest House on halpa, muttei hyvä. Kahden hengen huone on kolme euroa nenä. Henkilökunta oli tympeää perjantaina, mutta kun aikani haastelin swahilia, tultiin jonkinlaiseen juttuun. Yksi jopa neuvoi reitin seuraavaan majapaikkaan oikein kartan kanssa. Aniharvassa tosin ovat he, jotak eivät karttaa osaa lukea, mutta on tullut vastaan niitäkin, jotka eivät tunne kelloa. Yhden nettikahvilan työntekijällä oli kello ranteessa, mutta kun kysyimme milloin hän sulkee, hän selitti pitkän kaavan kautta isoista ja pienistä viisareista. Tana Guest House on suurin piirtein puhdas, mutta vedentulon kanssa on jatkuvia ongelmia. Vessat eivät vedä, ja joku onneton aina kusee lattialle. Yövyimme siellä yhteensä neljä yötä, kolme mennessä ja yksi tullessa. Se on tien vieressä, joten kaikkialle on lyhyt matka ja nähtävää riittää, toisella kerralla meillä oli oikein parvekekin, mutta liikenteen melua ei pääsee karkuun. Aina heräsi autontorviin ja muuhun meteliin.

Ensimmäisenä iltana ei meinannut ravintola löytyä, sillä lähdimme väärään suuntaan. Bussiasemaa kannattaa välttää. Siellä jokainen haluaa sinusta jotakin ja vielä hyvin aggressiivisesti, ainakin siltä tuntuu. Joku ruokala löytyi, tilasin spagettia ja kasviskastiketta (liha on täysin syömäkelvotonta täälläpäin...) ja sain riisiä ja raakoja lihankimpaleita. Kastikkeesa ui lähinnä luunsiruja. Oli ihan hyvä idea ottaa illalla tuktuk (moporiksa) Haile Selassie roadille ja mennä syömään ihan kunnolla. Siinä suunnassa on jo mukavampi liikkua. Katulapset ovat kovia varastamaan ja kerjäläiset ahdistelemaan, mutta sillehän ei mahda. Pelkäsin koko aikana vain kerran, kun eksyimme sivukujille keskiyöllä sähkökatkon aikaan. Paitsi rikollisuus, myös kadut ovat täynnä avoimia viemäreitä sun muuta joihin ei haluaisi pudota. Sähkökatkot ovat arkipäivää Mombasassa. Ja kun Afrikassa on pimeä, Afrikassa on pimeä, heti seitsemän jälkeen. Mzunguttelua ei Mombasassa juuri kuule, siellä ollaan varmaan niin totuttu valkoisiin, koska kaupunki on suosittu turistikohde. En voi sanoa kunnolla vihamielisyyttä kokeneeni, mutta äkkiseltään ajatellen ihmiset ovat paljon ystävällisempiä Tansanian puolella ja ainakin kaikki aggressiivisuus puuttuu täältä. Toisaalta, olin vain viikon Keniassa ja vain yhdessä kaupungissa, mutta tällainen mielikuva joka tapauksessa jäi. Johtunee siitäkin, että Joel ryöstettiin. Vanha mies kävi kadulla kimppuun, repi ja reuhtoi, mutta ei saanut kuin vesipullon saaliikseen. Mombasassa on todella tiukka suhtautuminen varkaisiin, kaverini jotui pari vuotta sitten katselemaan kuinka mies poltettiin elävältä varastamiensa kolmen tomaatin takia. Ei ollut tarvetta huutaa apua, totta puhuen ryöstäjä enemmän nauratti kuin pelotti. Katulasten käsiä sai kaiken aikaa ravistella taskuistaan ja laukusta roikkumasta.

Ensimmäinen päivä Mombasassa meni turistinähtävyyksissä, Fort Jesuksessa ja vanhassakaupungissa. Toisena kävelimme rannan puistoissa kuten puolet mombasalaista ja maanantaina menimme Mtwapaan. Siellä oli lahden puokamassa ihana rantahotelli. Siellä tuuli koko ajan, eli oli mukavan vilpoisaa. Nukuimme puumajassa, joka oli puiden puutteessa rakennettuna majan katolle. Ei yhtään seinää, vain katto, ja joka yö satoi sisään. Yö maksoi 5,5, euroa naama. Huolimatta ymmärtämisvaikeuksista henkilökunnan kanssa en voi kuin suositella ja kaiholla muistella Beach Africa hotellia. Lähtöpäivänä passien saaminen säilöstä kesti kaksi tuntia 40 minuuttia ja ruokaa piti parhaimmillaan odotella miltei kaksi, mutta tämä on Afrikkaa. Hanavesi oli suolaista, joten suihkun jälkeen jäi nihkeä oli, mutta rantaan oli 15 metriä ja tähden näkyivät sänkyyn (=patjaan lattialla). Hyttysverkon alla viileässä sai parhaat unet ikinä. Päivät menivät rentoillessa. Uimaan ei meduusoilta päässyt. Lähettyvillä oli rauniomuseo, ja sieltä palatessa jouduimme nousuveden saartamiksi – taas. Pari tuntia piti odottaa. Ranta oli teräviä kiviä, meduusoita ja rapuja täynnä, joten mieluummin odotti laskuvettä. Aluen on kilpikonnien pesintäaluetta, mutta nyt niitä ei näkynyt. Kirahviin ja paviaaneihin jäi safari tällä kertaa. Alueen paras ravintola on eittämättä myös Beach Africassa. Halpaa ja erittäin hyvää ruokaa.

Torstaina palasimme Tana Gust Houseen käyttäen kaikkia mahdollisia välineitä, matatua (daladala on siellä sen niminen), tuktukia ja bodabodaa (kuten siellä kutsutaan pikipikiä eli kevaritaksia). Söin kiinalaisessa elämäni parhaita valkosipulimunakoisoja ja sain alle neljässä tunnissa hoidettua kahdeksan kohdan tehtävälistan. Aivan uskomatonta. Sain uudet kengät hajonneiden tilalle, kasvovettä, bussiliput seuraavalle päivälle ja vaikka mitä muuta samalla reissulla. Kolmatta matkalaukkua en sentään ostanut, vaikka kaksi edellistä on jo ihan romuna. Alkaa tuntua siltä, että Darissa ei saa mitään tai ainakin vain kovan vaivan ja pitän ajan kuluttua. Mombasassa sai samasta kaupasta hammaslankaa ja sinkkitabletteja! Ja kaikkia kummallisuuksia kuten kynsilakanpoistoainetta ja soijamaitoa oli myös saatavilla. Kyllä hämmensi. Vielä enemmän hämmensi Cinema ja sen vessa. Vessa oli puhdas ja siisti, joka koppi oli nimetty jonkun vanhan näyttelijän mukaan. Kopissa oli vessapaperia ja pytty oli ehjä, ei edes istuin ollut irti. Vessa veti! Hanoista tuli vettä ja jopa käsisaippuaa oli tarjolla. Kaikkein hassuinta oli, että siellä oli automaattinen käsienkuivaaja ja sekin toimi! American Pie Reunion on muuten hyvä ja hauska, suosittelen. Koko yleisö kiemurteli naurusta. Elokuva alkoi Kenian kansallislaululla, jota piti juhlallisesti nousta kuuntelemaan.

Perjantaina kello soi 3.45. Bussi lähti taas vain vartin myöhässä, mutta lauttamatkaan tuhrautui aikaa. Rajalla sitä aikaa vasta meni. Ensin jouduin takahuoneeseen hiostettavaksi, koska viisumissani oli se väärä päivämäärä. Onneksi eivät huomanneet väärää passinumeroa. Selvisimme siitä, ja kun heitin jotain Kenian korkeimman vuoren Mount Kenyan paremmuudesta Kilimanjaroon nähden, erosimme virkamiehistä ihan ystävinä. Poliisit sen sijaan olivat vaikeamoi tapaus. Emme tienneet, että seuraavaksi piti mennä poliisien pakeille vaan jatkoimme matkaa kohti ei-kenenkään-maata. Poliisit huusivat, että äkkiä tänne, mitä oikein aiomme. Joelin passikuva on siltä ajalta kun hän oli 13 ja pitkätukkainen. Yleensä virkamiehet vain nauravat kuvalle ja pyytävät kavereitakin katsomaan, ja kerran hotellityöntekijä luuli minun antaneen vahingossa kaksi omaa passiani, uuden ja vanhan. Nyt poliisi veti pultit. ”Tämä ei ole sinun passisi! Olet matkustanut väärällä passilla, tämä obn vakava rikos, nyt et mene minnekään vaan laitan sinut vankilaan!” Suurlähetystöön ja muualle yhteyden saaminen olisi vienyt ainakin viikon. Poliisi ei tiennyt Suomen armeijasta mitään, joten kun Joel selitti että tukka oli pitänyt leikata muun muassa intin vuoksi, poliisi syytti valehtelusta koska Joel oli juuri kertonut olevansa opiskelija ja vasta 20-vuotias. Lisäksi hän oli näkevinään, että passista oli leikattu sivuja, vaikka kyseessä oli vain kuvasivun kanta viimeisellä aukeamalla. Pelkäsin, että he löytävät väärän päivämäärän viisumista ja jos tarkastavat minun passini uudestaan, myös väärän passinumeron. Tilanne oli erittäin kuumottava ja aloimme kumpikin täristä. Yritimme puhua järkeä poliisille. Lopulta päädyin miellyttävään keskuteluun toisen poliisimiehen kanssa ja Joelinkin hiillostaja luovutti. Kävelimme Tansaniaan, jossa viisumivirkailija ei pyytänyt maksua leimasta. Hän selitti, että koska edellinen viisumi on voimassa ja riittää loppumatkan, ei uutta tarvitse ostaa? Säästyneillä sadalla dollarilla yövyimme sitten seuraavan yön luksushotellissa. Virkailija löi leimat ja kertoi minun nyt olevan turvassa. En tiedä mistä hän sen sai päähänsä, mutta siltä minustakin tuntui.

Bussi pysähteli puolen tunnin välein poliisitarkastuksiin, jotka tarkoittivat sitä, että yksi poliisi kurkkaa sisään ja huutelee hyvää matkaa. Osalle tarkastuspisteistä jätettiin myös tavaralähetys Keniasta. Tangassa viiden minuutin tauko venyi kahteen tuntiin, bussi lähti jonnekin lastaukseen ja sitten se ajettiin daladalalla kiinni. Bussi oli todellakin lastattu täyteem matkustajien jalkatiloja myöten ja käytävä oli tukossa. Yli 11 tuntia matkaa takana ja ennen Darin bussiasemaa oli sellainen ruuhka, että nousimme kyydistä ja ajoimme kampukselle pikipikeillä. Vaihdoin hameen ja korkokengät päälle ja menimme bajaajilla hotelliin viimeiseksi yöksi. Se oli sellaista hemmottelua ja luksusta, ettei mitään rajaa. Tervetulomehut, lämmin suihku, ilmastointi, 7 tyynyä, partavaahdot ja hammastahnat valmiina, hissipoika, ovimies, vaikka mitä. Kaikki mitä pyysi, tapahtui ja heti. Aamupala oli täydellinen, huoneessa sai keitettyä kahvia... Joel lähti seuraavana aamuna ja minä horjuin tunnin korkokengilläni daladalan käytävällä kohti arkea. Matkasta tai matkoista jäi ihanat muistot. Rahaa ei juuri kulunut, koska hintataso on niin edullinen. Nyt jaksaa taas syventyä arjen pyörittämiseen ja opiskeluun, koeviikko alkaa kohta ja vielä on paljon lukemista. Nyt lähden kauppaan, se on moro!

 

Täällä Marja Heikkinen, Dar es Salaam