Niin, tässä on enää muutama tunti lähtöön lentokentälle, mutta unesta on turha edes haaveilla, ainakaan vielä. Jos ajattelen, että olen lähdössä neljäksi kuukaudeksi pois, alkaa ahdistaa ajatus erosta. Jos ajattelen, että olen lähdössä neljäksi kuukaudeksi Afrikkaan, en meinaa pysyä housuissani silkasta ilosta ja jännityksestä. Paras olisi ajatella jotain ihan muuta, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Eihän neljä kuukautta edes ole aika eikä mikään. Joskus lukion alussa hain kahden vuoden stipendiä Swazimaahan suorittaakseni siellä kansainvälisen ylioppilastutkinnon. En päässyt alkua pitemmälle siinä karsinnassa. Silloin tien sulkeutuminen harmitti, mutta olisinkohan sittenkään ollut sen valmiimpi 16-vuotiaana lähtemään - ja peräti kahdeksi vuodeksi täysin yksin Afrikan eteläkärkeen?

Mikä kumma sinua sinne Afrikkaan vetää, on yksi yleisimmin kuulleista kysymyksistä. Miksen lähde siististi Ruotsiin tai Jenkkeihin? En minä osaa eritellä tai analysoida, miksi minun Afrikkaan liittyneet ja liittyvät suunnitelmani ovat olleet minulle melkeimpä itsestäänselvyyksiä. Olen aina pitänyt täysin luonnollisena ja "oikeana" vaihtoehtona haluani eri muodoissa maanosassa asua ja työskennellä. Johtuuko se siitä, että lapsena kuuntelin niin paljon lähetystyöntekijöiden kertomuksia ja kiinnostuin kaikesta kuulemastani vähän liikaa, en tiedä. Afrikan kuningatar-elokuvaa muistan katselleeni jo todella pienenä ja leikkineeni sen kohtauksia barbeilla uudestaan ja uudestaan. Varhaisin muistikuvani Afrikka-aihepiiristä on kuitenkin niin ikään tv:stä näkemäni dokumentti lähetysaarnaajaperheen elämästä päiväntasaajalla. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se, että heidän lapsensa leikkivät valtavassa apinanleipäpuussa! Halusin niin kiihkeästi päästä itsekin puussa leikkimään, ja koska vanhempieni estelyt tekivät sen mahdottomaksi kotimaassa, näin ainoana vaihtoehtona lähteä Afrikkaan. Kaukokaipuu lie syntyi silloin ja pitää edelleen otteessaan.