KILIMANJARO

 

 

11.päivä aamulla lähdin Joelin kanssa bussiasemalle yhdeksän vuoroon Moshiin. Tietenkin ”bussi oli jo lähtenyt ja seuraava on 3000SHS kalliimpi”. Etsimme toista bussia, mutta kuin kaikki pyytivät vähintään kahtakymmentä tonnia (10€), emme suostuneet. Mukaamme tullut opas kyllästyi, tunki meidät laiturialueelle ja myi äkkilähdön liikkuvaan bussiin. Laiturialueelle pääsee 200SHS maksua vastaan ja sen jälkeen voi hypätä mihin tahansa bussiin jos mahtuu, tai ei silläkään väliä. Opas kirjoitti meille liput polven päällä, maksoimme juosten 19000SHS ja kiipesimme jo lähteneeseen bussiin. Matka sujui ensin hyvin, mutta sitten kolarri katkaisi matkan. Menimme katsomaan, mikä liikenteen pysäyttyi. Kaukana oli daladala mytyssä ja kuski puristuksissa. Luut tulivat jaloista ulos. Osa yritti auttaa, osa vain tuijotti. Minulle tarjottiin aitiopaikkaa, mutta koin tärkeämmäksi saada ambulanssin paikalle. Se oli kuulemma tilattu, mutta Tansaniassa se voi kestää tuntikaupalla. Tilanne oli järkyttävä, kuskilla oli valtavat tuskat ja oli äärimmäisen turhauttavaa seistä paikallaan kykenemättä auttamaan! Paljain käsin kuskia ei autosta ulos saanut. Jalka tai kummatkin jouduttiin luultavasti amputoimaan ja työpaikka oli siten menetetty. Toivottavasti hän ei joudu yhdeksi jalattomaksi kerjääjäksi liikenteenjakajiin.

Bussi heitti lopulta u-käännöksen, mutta vähän matkan päässä oli toinen kolari. Bussiimme satoi sisään, eväät olivat homeessa ja vähän ennen Moshia bussikuski päätti kääntyä takaisin koska matkustajia oli liian vähän. Meidät jätettiin johonkin pikkukylään, jossa kanssamatkustaja auttoi meidät oikeaan daladalaan. Se vei ilmaiseksi loppumatkan Moshiin. Moshissa oli ihanan viileää. Turisteja ei juuri ollut, mutta silti kaikki matkaoppaat ja taksikuskit jättivät heti rauhaan kuultuaan, ettei palveluja nyt tarvita. Kukaan ei pakkomyynyt mitään. Kilimanjaro Backpackers Hotel maksoi kuusi euroa yö aamiaisineen. Moshi on Kilimanjaron juurella. Valitettavasti oli aina niin sateista ja pilvistä, että onnistuimme näkemään vain lumipeitteisen huipun.

 

MWIKA

 

Yksi syy mennä Moshin kautta Keniaan oli Kilimanjaro, toinen oli Mwikan kylä. Kotipaikkakuntani Kangasalan seurakunnalla on pitkä yhteinen historia Mwikan kanssa. Vanha perhetuttumme, Kangasalan entinen ja jo edesmennyt kirkkoherra on edelleen muistettu ja rakastettu siellä. Halusin nähdä paikan, josta olen kuullut koko ikäni. Otimme torstaina daladalan Mwikaan. Ensimmäinen vastaantulija oli vanha mummo, jonka kanssa ei yhteistä kieltä löytynyt. Mwikassa aika moni tuntuu puhuvan vain heimokieltä chaggaa, ei kunnolla edes swahilia. Mummo tuli antamaan meille lahjaksi valtavan banaanitertun ja lähti pois.

Muutamat humalaiset miehet tulivat tarkastamaan, keitä me kummajaiset olemme. He johdattivat ravintolaan syömään ugalia ja kalaa, mikä oli kyllä hyvää mutta tarjoilijatyttö oli ottanut vähän liikaa käynyttä banaanimehua... Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirkkoa etsimme, sillä niitä oli useampi kylässä. Minä tyhmänä olin luullut, että kylässä on vain se yksi... Pikipikit veivät meidät lopulta mzungujen kirkkoon, mutta se oli ranskalainen. Toivottomina aloimme tehdä lähtöä, mutta koulun kohdalla peräämme huusi yksi opettaja. Pikipiki-kuski oli kysynyt häneltä neuvoa jo meidät jätettyään. Opettaja sanoi ehkä tietävänsä, mitä haimme, mutta hän halusi kuulla keneltä olimme kuulleet kirkosta. Kun kerroin olevani Kangasalta ja luettelin pappiemme nimiä, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lopetti työnsä ja lähti kanssamme pikipikeillä kyläänsä. Ensimmäistä kertaa ajoin kevarilla mishkakissa, kolme päällä. Perillä tapasimme seurakunnan kirkkoherran ja vaikka ketä muita. Yksi puhui lähes täydellistä suomea, olihan hän opiskellut Ikaalisissa. Meille näytettiin hotelli, teurastamo, kirkko ja Raamattu-opisto. Kiertelimme tuntikausia ja keskustelimme. Kangasalan seurakuntalaisia oli tänäkin vuonna ollut paikalla pari kertaa ja lisää tulossa. Illan suussa heitimme hyvästit kauniille kylälle ja ystävällisille asukkaille ja palasimme Moshin keskustaan.