Alkaa pikkuhiljaa risoa tämä jatkuva huomionherättäminen. Anteeksi vain. Tykkään liikkua yksin ja jokainen normaali ihminen meneekin esimerkiksi vessaan yksin, mutta täällä tuntuu aina joku ukkeli olevan kannoilla. Yhdestä kun pääsee eroon niin toinen jatkaa. Ohiajavat tyytyvät yleensä kailottamaan vain MZUNGUUUUUUU (tarkoittaa valkoihoista), mutta kynnelle kykenevät tulevat oikein vierestä katsomaan, kuinka mzungu juo vettä, ai nyt se kävelee tonne, minneköhän se nyt menee, voiskohan sitä vähän koskea. Sitten tullaan kättelemään ja hiippaillaan perässä. Juuri tänään en jaksa paljoa nauraa, kiukuttaa, en nukkunut yskältä viime yönä. Taitaa olla keuhkoputkentulehdus, mutta pääsen klinikalle vasta maanantaina. Vakuutusyhtiö onneksi maksaa kaiken taksista lähtien. Koska olen penisilliini-, sulfa- ja asetylisalesyyliallergikko, en usko ummikkona saavani kampuksen terveyskeskuksesta sopivia lääkkeitä. Lähdin Mlimaniin ostamaan hunajaa näin ensiavuksi, mutta siellähän taas seuranhakijoita riitti. Olisitko mun mzungu-frendi?Voisin vaikka ollakin, mutta tähänastisen kokemuksen perusteella joudun valitettavasti olettamaan, että jos annan puhelinnumeroni, sieltä rupeaa kohta tulemaan viestejä joissa muun muassa tarjotaan mustaa banaania maisteltavaksi. Ei kiitos, peruskeltainen maistuu paremmalta. Tietenkin osa on asiallisempia, olen saanut lähes päivittäin myös Jumalan rauhaa toivottavia hengellisiä viestejä, mutta ilmeisesti naisen ja miehen välinen pelkkä ystävyys on mahdoton asia kuvitella. Onko länsimainen yksin liikkuva nainen lähtökohtaisesti vapaata riistaa? Moderni, löyhämoraalinen nainen, joka kiljuu ilosta löytäessään jonkun karkoittamaan yksinäisyyttään? Esimerkiksi minulta ei koskaan kysytä, missä aviomieheni on. Ensimmäiseksi kysytään, onko minulla bwana: kontekstissa suoraan kääntäen: onko minulla mies, jonka kanssa asun vaikken ole virallisesti naimisissa. Sehän on täällä paheksuttua, monissa hotelleissa pitää näyttää vihkitodistus ennen kuin voi jakaa huoneen puolisonsa kanssa. Mutta minähän olen valkoinen, joten moraalini on oletusarvoisesti arveluttava?

Äsken jouduin jopa tappelemaan ostoskoristani, kun eräs halusi maksaa kaikki ostokseni. (Ihan kiltti ele sinänsä, mutta kun ei niitä ilmaisia lounaita ole. Mitä enemmän ottaa vastaan, sitä enemmän on kiitollisuuden- ym. velassa.) Yritä siinä valita terveyssiteitä tai tilata hiivalääkettä (”niin, haluaisin lääkettä hiivatulehdukseen, siis se juttu kun kutisee sieltä, ymmärrätkö?”), kun vieressä seisoo joku komistus tuijottaen palvovasti. Tuijotus nyt on harmitonta sinänsä, mutta päästäkää minut edes kuselle rauhassa! Tansania on vieläkin aika luokkatietoinen yhteiskunta, täällä on määritelty se, kuka saa katsoa toista silmiin. Ylempi saa katsoa alempaa, muttei alempi ylempää. Länsimaiset ovat näiden kategorioiden ulkupuolella, ja tätä vapautta tuijottaa käytetään estoitta hyväksi. Yhtä normaalia kuin se, että nenää voi kaivaa kaikessa rauhassa keskustelun lomassa samoin kuin rapsutella kulkusiaan, on se että vastaantulevaa mzungua voi osoittaa sormella ja nauraa ääneen. Se on yhtä luonnollista kuin laulaa loilottaa täyttä kurkkua ja ottaa pari ilonhypähdystä. Taidan itsekin ruveta yhtä estottomaksi: tuijottaa ja nauraa räkäisesti päälle. Tosin sitten olisin kai kauhea rasisti. No joo, on täällä ihania ihmisiä ja asiallista vuorovaikutusta, mutta tänään vetäisin kyllä palkokasvit nenään ja syvälle. Sansibarillakin sain ihania uusia ystäviä, kuulemma torimyyjätkin muistivat minut vielä.

Keskiviikkona aamuluento oli peruttu (opettajalla malaria) ja samoin iltaluento (opettaja matkoilla) – Tansania! Sain kopioitua muutamat kirjallisuuskurssin lukukirjat (tuo kirjasto on vihonviimeinen loukko, kirjoja ei ole ja niillä olevilla kirjoilla ei ole mitään järjestystä eikä juuri yhtään saa lainata, pitää kopioida ja se maksaa) ja lähdin Ubungoon etsimään kansainvälistä bussiasemaa. Harhailin helteessä. Yksi toritäti kertoi, että ainakin Mombasaan menee daladala ja neuvoin oikean pysäkin. Kun helteeseen ja huuteluun uupuneena aloin etsiä daladalaa takaisin kotiin, näki täti minut typeryyksiä huutelevan poikalauman keskellä ja juoksi hätiin. Hän tempaisi kädestä kiinni ja juoksutti torin toiselle laidalle. Siellä oli Mombasaan menevä bussi tekemässä lähtöä, ja tähän hän rupesi minua tunkemaan ja lippua ostamaan. Sain lopulta perille, etten nyt rahattomana ja ilman laukkua voi keskellä viikkoa Keniaan karata. Kävi ilmi, että Tansaniassakin on Mombasa-niminen paikka, ja sinne tämä bussi oli matkalla. Kansainvälinen bussiasema oli jossakin ihan muualla, ja kerrankin riksoja ei ollut kun niitä olisi tarvittu. Halusin vain kotiin. Mwengen daladalaa ei vain kuulunut. Odotin puoli tuntia, tunnin kai yhteensä. Seisoskelin ja yritin kurkkia, josko se ei tulisikaan pysäkille vaan jatkaisi yhtä soittoa matkaa. Kun viimein pääsin sisään, tuli takanani odotellut poika kysymään, miksi ihmeessä olin niin kiireinen. Missä hiivatin mielessä olen kiireinen, olen juuri seissyt toista tuntia bussipysäkillä?? Ja sitä paitsi se daladala muutti reittiä kesken kaiken. Yht'äkkiä koko autolastillinen halusi minut ulos autosta ja raivostuin, mitäs rasismia tämä nyt on, miksi minun pitäisi hypätä pois kesken matkaa häh? Mutta kävi ilmi, että kannatti hypätä, auto kääntyi ympäri ja lähti jonnekin ihan muualle kuin minne piti. Ensimmäistä kertaa rahastaja ei huolinut maksua, pahoitteluksi kai.

Kielitaitoni on edelleen aika puutteellinen, ja kohtaan vaikeuksia joka päivä. Paikallisetkaan eivät kaikki puhu englantia, ja monella on joku kummallinen oma tapa lausua. Kirjallisuudenmaikka rakastaa i-kirjainta. Hän lausuu: ”read a chapter 18 on the page 20” näin: ”riidi tsapteri eitii ooni peizi tveenii”. En olisi täällä pärjännyt ilman löytämiäni suomalaisia ystäviä. Englantini on kehittynyt, mutta joskus tuntuu ylivoimaiselta ymmärtää tai tulla ymmärretyksi myös heidän kanssaan, jotka puhuvat englantia äidinkielenään. Toisaalta, täällä on paljon aasialaisia hyvä ettei vielä heikoimmin kielitaidoin, ja jos he pärjäävät niin enköhän minäkin. Suomalainen on muuten swahiliksi muffini; mufini. Rahatilanne alkaa kanssa pikkuhiljaa huolettamaan, elämä ei olekaan täällä ihan niin halpaa kuin aluksi luuli. Vaikka yrittää elää edullisesti, tulee kuitenkin odottamattomia menoja ja jos haluaa muuta ruokaa kuin kampuksen mautonta papupaskaa, on varattava noin viisi euroa illalliseen. Siinä sitä rahaa palaa huomaamatta. Ei olisi pitänyt käydä Sansibarilla, siellä halpakin ruoka oli hyvää. He osaavat (tai raskivat) käyttää mausteita, ja tarjolla on kaikkia meren antimia. Kampuksella ruokalistat ovat swahiliksi, ja jos kielimuuri estää saamasta selville mitä mikäkin iohkyftudrdu on, voi lopputulos olla ihan mitä vain. Tällä viikolla kyselin, olisiko tuo maharaki rost (tai jotain sinne päin) kasvisruokaa. Ei ollut. Onko se lihaa? Ei ollut. Sen täytyy olla kalaa, ajattelin ja tilasin. Sain lautasellisen lehmän vatsalaukkua. Ensin oli päästä oksennus, kuin näin mitä sain ja sitten, kun kuulin mitä se on. En voinut syödä sitä, en edes katsoa. Ihan näin huonosti ei ole aiemmin käynyt. Enhän siis valita, kunhan totean:)

Täällä Marja Heikkinen, Dar es Salaam