Lupasin kirjoittaa viimeisestä viikosta, ja tässä tämä tulee. Eli kokeet menivät jos eivät aivan loistavasti, niin ainakin välttävästi. Perjantaina oli tarkoitus mennä Mbudya-saarelle, ja niin sitten mentiinkin, mutta kun satoi. Koko toukokuun alun satoi. Luulin selvinneeni sadekaudesta huhtikuun parilla sateella, mutta ei - toukokuussa swe vasta edessä oli. Jouduimme maksamaan koko veneestä, kun kukaan muu ei saarelle halunnut. Saarella odott runsas, mutta työtä vieroksuva henkilökunta. Nälissämme kuulimme joutuvamme odottamaan ranskalaisia ja kalaa tunnin. Kahden ja puolen tunnin päästä saimme ranskalaisia, kalaa ei ollut. Lisäksi satoi ja tuuli kova kylmästi koko ajan. Palelimme kolme, neljä tuntia ennen kuin kyllästyimme ja palasimme kotiin vilista täristen. Saimme taksin bajaj-hintaan kampukselle ja puin kaikki villavaatteet päälle. Joka yö käytin pörrösukkia ja aamuisin villatakkeja ja kaulahuivia, ilma oli niin jäähtynyt.

Launtaina aioimme Mikodiin aurinkoa ottamaan, mutta yllätys yllätys satoi. Kävin vain ostoskeskuksessa ja illalla menimme kansainvälisille elokuvafestivaaleille katsomaan Aki Kaurinmäen dokumenttielokuvan mama Afrikasta, Miriam Makebasta, Britannian lähetystössä. Voin suositella, hän oli merkittävä nainen. Hän tosin kuoli kesken dokumentin teon. Postaan pääsy vaati yhden reitiltään harhailevan daladalan ja kaverini pienen pahoinpitelyn oviryysiksessä - päähän kuhmu ja uusi sontikka poikki. Takaisintulo festivaaleilta sujui vakikuskimme kyydissä, joka välistä ajaa kuin riivattu. Nyt bajaj hajosi kesken kaiken, ja siinä sateessa istuttiin ja odotettiin remontin etenemistä. Postassa ei saa bajajeilla ajaa, tai ainakaan ei saa kyytiä kaupustella. Sain kuulla tuon vähän aikaa sitten. Aiemmin ihmettelin, miksei Postan kaupunginosassa ikinä löydä bajajia tai kun löytää, eivät huoli kyytiin. 

Sunnuntaina piti mennä Bongoya-saarelle vähän saamaan rusketusta, mutta - satoi! Kävin kaverini kanssa manikyyrissä ja pedikyyrissä ja sotin tinga tinga-taidetta tuliaisiksi. Se taidesuunta on kotoisin Tansaniasta. Illalla menimme katsomaan Bollywood-elokuvaa, ja se oli aika läppä kuten odotettavissa oli... Viikonloppu ei mennyt rannalla, vaan pitkälti elokuvia katsellen sadekauden takia. Mikäs siinä, kivaa oli näinkin.

Maanantaina lähdin lastenkotiin viemään kaiken, mitä en mukaani tarvinnut. Vaatteet, astiat, kengät... He kiittivät kovasti lahjoituksista, joita myös läheiseni olivat lähettäneet. Seurasin lastenkodissa työskennelleen ystäväni englannintuntia ja toimin apuopettajana. Lapset ovat huonoista oloista lähtöisin, mutat Watoto Wetussa heitä koulutetaan ja rohkaistaan eteenpäin. Paikka  oli oikein lämminhenkinen. Maanantai-ilta meni viime hetken paperisodan hoitamiseen. Muutaman kerran meni hermot aivan totaalisesti. Aika alkoi loppua, mutta miljoona paperia oli vielä leimautettava täysin random-ihmisillä. Sain kutienkin puhuttua itselleni 40 $ pantin takaisin, jonka olin tammikuussa maksanut siitä, että olen kunnollinen ja säädyllinen oppilas, enkä hajota huonettani. Arvatkaa tarkistiko kukaan huonetta, tai tunsiko kukaan leimaajista minua ollenkaan? Illastimme Coco-rannalla, ihanaa kalaa ja valtamerinäkymä vielä kerran.

Tiistaina meinasi aika loppua eksken kaiken pakkaamisen kanssa. Pyysin bajajin antamaan minulle 15 minuuttia lisää, mutta kuski its eoli tunnin myöhässä. onneksi varasin aikaa lentokentälle menoon, kiire tuli kuitenkin. Tunti sinne tai tänne, ei tainnut kuski oikein tietää että kone ei odota. Pakkasin kiireessä, jätin kirjeen kämppikselleni (kumpaakaan en viime päivinä enää nähnyt) ja hyvästelin naapurit ja siivoojan ja vartijan. Kuskin viimein saapuessa lähtö tuntui oikeasti tapahtuvan. Kurkkua vähän kuristi matkalla kentälle. Katselin maisemia pitkän matkan ajan. Todellisuuteen herätti 28 kilon laukkuni, joka tipahti hattuhyllyltä töyssyssä päähäni. Muuten vakikuskimme selviytyi kunnialla, ei ollut tällä kertaa mitään vähältä piti-tilanteita rekkojen kanssa. Sanoin, ettei ole kiirettä (vaikka oli), jotta ehkä selviäismme ehjinä perille. Hän on aika hazardi kuski, jonka kyydistä yleensä nousee mustelmilla, mutta hän on reilu ja halpa. Kentällä vartijat ihmettelivät pussukkaani, jossa olivat adapteri ja laturijohdot. Laukkussani oli 5 kiloa ylipainoa eli se olisi ollut kallis paukku, mutta edelläni oli vihainen intialaismummo, joka tappeli kai 20 minuuttia ylipainomaksuista useiden pakaasiensa kanssa. Kun vuoroni tuli, virkailija vain hymyili että kyllä meitä ihmisiä on joka junaan ja pahoitteli odotusaikaani. Hymyilin takaisin, että niin on ja sinähän niitä päivittäin useita näet. Erosimme sovussa ja iloisina, ilman sakkoja. Kerkesin ostamaan tax freestä matkalukemista ja sitten pitkä matka alkoi. Katselin auringonlaskua koneesta ja kaipasin jo vähän takaisin. 

Heräsin Qatarissa. Oli kova jano. Ensimmäinen pullo meni kerralla, ja tosta ostaessa piti kuulemma ostaa kaksi, kun niin pientä ostosta ei saanut kortilla maksaa. Lopulta minulla oli vettä vaikka muille jakaa. Viimeisen pullon takavarikoivat Tukholmassa, joten taas oli ostettava vettä. Meni ihan veden osteluun koko yö. Qatarista Tukholmaan nukuin koko matkan. Tukholmassa huomasin Suomen lentoni olevan peruutettu. Etsin toimistoa vaikka kuinka kauan, ja siellä sitten buukkasivat minut seuraavaan Helsingin koneeseen. En joutunut odottamaan ylimääräistä kuin puolisen tuntia. Koneessa tuli kuulutus suomeksi ja alkoi itkettää. Liikutuin ihmisistä, jotka ympärilläni lukivat Hesaria ja Kauppalehteä ja lentoemännästä, joka palveli suomeksi. Odotin oikein vuoroani, että saan sanoa: "kahvi mustana, kiitos". Tukholmasta ei lennä kauaa Helsinkiin, joten ennen kuin huomasinkaan, olin laukkukarusellissa ja sitten ulkona, jossa ukko odotti kukkapuskan kanssa!

Ensimmäinen vuorokausi meni ihmetellessä. En muistanut ovikoodia, bussimatkustaminen vaati hakemista ja kaupan elintarvikevalikoimakin oli muuttunut, ainakin etikettien ja hintojen  osalta. Heti perjantaina jouduin sairaalaan tiputukseen, kun kuume nousi ja rupesin oksentelemaan. Menin tarkistuttamaan, ettei kyseessä ole malaria, ja lääkärit pistivät päivystykseen ja latkun käteen. Pääsin lauantaina pois. Epäilivät dengue-kuumetta tai jotain virusperäistä lentokoneessa tarttunutta tautia. Paranin kuitenkin ja palasin maanantaina töihin sairasloman jälkeen. Nyt viime viikonloppuna oli Maailma kylässä-festivaali Helsingissä. Näin paljon Tansania-aiheisia pöytiä, mutta kuulin vain kerran sivusta swahilia. Ymmärsin mitä puhuttiin, ja teki niin mieli ängetä mukaan, mutta tilanne oli pian ohi. Katselin tinga tinga-maalauksia ja ebenpuutöitä. Nyt alkaa olla oikeasti ikävä takaisin, mutta joka päivä näen tai koen jotain ihanaa Suomessa, mikä saanee pysymään täällä vielä jonkin aikaa. Luonto on kauneimmillaan ja ihana kesä tekee tuloaan. Joku päivä palaan, siihen asti vain vaalin tätä elämäni rikkainta ajanjaksoa huolella ja hellyydellä.